tiistai, 19. heinäkuu 2016

#SK1 Teitte musta vahvan

Mä olin pienenä tosi iloinen ja aktiivinen lapsi, mulla oli paljon leikkikavereita ja olihan mulla tietysti isosisko, joka tosin oli jo melkein yläasteikäinen, kun mä synnyin. 

Mun paras kaveri oli nimeltään Laura. Se oli mua hiukan  nuorempi, mutta me tultiin hyvin juttuun. Tosin, huomasin jo pienenä Laurassa tosi häiritseviä piirteitä, kuten sen, miten omistava se oli ja miten kukaan ei saanut koskea yhteen tiettyyn päiväkodin leluun, koska se lelu kuulemma puhui sille. Tämä asia ei mua kuitenkaan koskaan erityisemmin häirinnyt, koska mä tykkäsin leikkiä esimerkiksi autoilla, eikä mua nukkeleikit koskaan jaksaneetkaan kiinnostaa. 

Tarhasta siirryttiin eskariin, jossa tutustuin uusiin ihmisiin. Mä tykkäsin olla eskarissa, vaikka usein olinkin viimeinen haettava, koska mun vanhemmat oli usein tosi myöhään töissä. Se ei mua oikeesti haitannutkaan, koska enhän mä kelloa silloin  osannut lukea. Eikä mua oikeesti kiinostanutkaan, mä tykkäsin katsella kirjojen kuvia ja uppoutua erilaisiin satumaailmoihin. Harry Potter oli silloin - ja on edelleen kova juttu. 

Laura oli samassa eskarissa mun kanssa ja leikittiin aika paljon yhdessä, tosin Lauran serkku, Annika, ei voinut syystä tai toisesta sietää mua. Milloin mulla oli vääränlaiset farkut, tai ruma takki päällä. Ja lisäksi, se jaksoi haukkua mua jatkuvasti siitä, että mun isä on englantilainen.

Mun äiti käski mun jättää Annikan oman onnensa nojaan, koska selkeesti, ei 6-vuotias välttämättä ymmärrä sanojensa merkitystä. Eskarissa mä huomasin, että mä viihdyin paljon paremmin poikien seurassa, rakennettiin lumilinnoja ja leikittiiin poliisia ja rosvoa. Mä olin tosi iloinen ja huoleton lapsi. 

Ala-asteen neljä ekaa vuotta meni hyvin, mä olin aloittanut kolme vuotta aikaisemmin musiikkiharrastuksen ja silloin mä olin onneni kukkuloilla, mä rakastin soittaa ja esiintyä yli kaiken ja välillä mua jopa toppuuteltiin mun innokkuuden takia. Samalla luokalla olevat Annika ja Laura eivät tosin mun harrastuksesta olleet kovinkaan innoissaan, tajusin vasta jälkeenpäin, että nekin yritti päästä samaan  kouluun, kuin mä, mutta epäonnistuen. Kateus ja katkeruus on ihan helvetin perseestä.

Pian mä huomasin, miten ihmiset mun ympäriltä rupes kaikkoaman yksi kerrallaan, mikä oli mun mielestä tosi outoa ja surullista. Mä kuitenkin pyrin olemaan kiltti jokaiselle, tietenkin on olemassa sellasia ihmisiä, joiden kanssa ei vaan tule toimeen. Mutta musta tuntui, että koko luokka oli kääntynyt mua vastaan parissa kuukaudessa, kahta ihmistä lukuunottamatta ja saan kiittää näitä kahta ihmistä loputtomasta tuesta ja lohduttavista sanoista. 

Sitten eräänä kauniina helmikuisena päivänä, mun luokanopettaja pyysi mua jäämään hetkeksi luokkaan. Mä olin ihan hämilläni, koska en tietääkseni ollut tehnyt mitään väärää. Mun opettaja, kutsutaan häntä nyt vaikka Elinaksi, otti jotain papereita sen laatikosta ja levitti ne mun eteen. Mä en ollut uskoa silmiäni, kun näin niiden paperien sisällön. Elina katso mua suoraan silmiin, enkä mä koskaan voi unohtaa sitä sen samaan aikaan pettynyttä, surullista ja inhoavaa katsetta. Eräät mun luokkalaiset oli jostain onkinu mun msn-tunnukset ja ruvenneet kirjoittamaan ties mitä törkyä muista luokkalaisista mun nimellä. Tietenkään Elina ei uskonut mua, koska todisteet mua vastaan oli niin pitävät. Roosa ja Jenni eivät suostuneet uskomaan tohon törkyyn, erityisesti Roosa oli raivoissaan tästä, koska me oltiin vietetty koko viikonloppu yhdessä, ilman minkäänlaista nykyajan elektroniikkaa ympärillä. 

Myös mun vanhemmat piti mua hetken aikaa syyllisenä, kunnes ne viimein usko, etten mä ollut moisten törkyviestien takana. Sain osakseni tosi paljon huutelua ja nimittelyä tän asian myötä. Jos rehellisiä ollaan, niin olin koko koulun silmissä valmis nuorisorikollinen, jonka päätepyskki on vankila. 

Mä en oikeen muista kauheesti mitään ala-asteen kahdelta viimeiseltä vuodelta, muuta kuin sen, että miten paha olo mulla oli ja huomasin miten pelottavaa oli huomata se, miten hauras ihminen pohjimmiltaan on. Ja kaikista pelovinta oli myöntää ne itsetuhoset ajatukset. Ikää mulla oli tuolloin 11 vuotta.Se paha oli jatku ihan kamalana oireiluna kotona, ei niinkään koulussa, koska olin oppinut sulkemaan itteni sielä täysin, en kuunnellut muiden juoruja musta ja jos joku nyt tuli päin naamaa jotain sanomaan, niin vaiensin ne kyllä jollain tapaa.  Tai oikestaan, lopussa ne ei enää oikeesti jaksanutkaan sanoa mulle mitään. Välillä tuli jutusteltua väkinäistä small talkia, ei sen kummempaa.

Niin, vielä siitä kotona oireilusta. Mä olin ihan helvetin vihainen kokoajan, mä muistan kuinka mun sisällä oli sellanen musta möykky, joka pumppas muhun sitä vihaa kaikkia kohtaan. Roosa ja Jenni yritti auttaa parhaansa mukaan, mutta enhän mä sitä silloin tajunnut, vaan yritin ajaa niiitä pois olemalla ihan helvetin ilkeä ja vittumainen. Jotain hyvää mä sentään olin joskus tehnyt, sillä ne kaks ei luovuttanu mun suhteen ja kiitän heitä nyt toistamiseen tässä samaisessa tekstissä.

Koulun vanhimpin meidän piti järjestää jonkinlainen esitys. Elina ehdotti tanssia ja me sitten tanssittiin vajaan 300 ihmisen edessä. En mä siitä nauttinut, tykkäsin katsoa enemmänkin ihmisten reaktioita. Lopulta me kuudesluokkalaiset jäätiin sen lavan eteen, saatiin kukkaset ja johdettiin suvivirttä. Annika seisoi mun vieressä ja katsoi mua suoraan silmiin, sen silmät oli täynnä kyyneleitä ja se ojensi kätensä mulle. Ensimmäistä kertaa ikinä, se kuiskasi mulle ne sanat “Anteeksi kaikesta.”

Mitä tuohon nyt voi oikeesti sanoa? “Joo, ei se mitään, että sä oot järjestelmällisesti kiduttanut mua.” Ei yksi anteeksipyyntö pysty kuittaamaan monen vuoden takaisia arpia. 

perjantai, 15. heinäkuu 2016

Kuka olen?

Moikka! Tervetuloa lukemaan selviytymiskamppailun ensimmäistä postausta, tässä kerron hieman itsestäni, jotta pääsette helpommin kärryille, että mitä tuleman pitää. Kun kohtaat postauksen, joka on merkitty hashtagilla "SK#X" - tarkoittaa se uutta selvitymiskamppauspostausta. 

Haluan pysyä mahdollisimman anonyyminä, joten saatte käyttää mielikuvitusta lukiessa näitä postauksia, muutan automaattisesti kaikki nimet, silti pysytellen mahdollisimman realistisessa kuvauksessa. Valokuvausta harrastavana, saatan laittaa kuvia kuvittamaan postauksia. 

Mutta, sitten blogin päähenkilöön, Veronikaan. 

Mun nimi on Veronika, kavereiden kesken mua kutsutaan Nikaksi. Olen +-20-vuotias nuori nainen suomesta. Äiti on suomalainen ja isä englantilainen. Mun vanhemmat eros silloin, kun olin 10-vuotias, samalla mun vanhemmat päätti yhteisymmärryksessä, että mä jään äidin luokse suomeen ja isä palaa takaisin omaan kotimaahansa. Isän luona mä vietin miltein kaikki kesä - ja joululomat. Mulla oli kivaa, ennen kuin kaikki kääntyi päälaelleen ja mä lopetin yhteydenpidon isään. Se on ihan oma tarinansa, josta tulen kirjoittamaan moniosaisesti. Harrastan valokuvaamista, musiikkia, ulkoilua ja lukemista. Rakastan lukemista, koska silloin pääsen irtaantumaan tästä inhottavasta todellisuudesta, jonka keskellä vellon. Samaa voisin sanoa musiikista, se kuljettaa mut jonnekkin kauas, silloin mun on hyvä olla. 

Olen noin 173cm pitkä ja kurvikas, kasvoni ovat sydämenmuotoiset ja silmäni valppaat ja vihreät. Hiukset ovat kastanjanruskeat ja luonnonkiharat. Pukeudun yleensä hameisiin, ylipolvensukkiin ja neuleisiin, jalassa mulla yleensä on niin paljon nähneet reissuconssit. Monet kuvailee mun tyyliä hipsteriksi, mikä on kyllä totta. 

Nyt alan kirjoittamaan teille ensimmäistä #SK-postausta.